Peritty addiktio?

Äitini ihailee tuoleja; isoja ja pieniä, ehjiä ja rikkinäisiä, puisia ja metallisia (ei vissiin kuitenkaan muovisia). Nojatuolit eivät kuulu ihailun kohteisiin, mutta kaikenmoiset yhdenistuttavat, kovat istuimet.

Minulla näyttää vanhemmiten olevan vähän samaa vikaa. Jostain syystä ympäristön kauniit penkit ja tuolit vain kiinnittävät huomioni. Ehkä senkin takia, että ikäänkuin äidin puolesta niitä bongailen.

Tässä yksi hauska asetelma vuokratalosta: