Tyyliä kanavien kaupungissa

Pari kertaa vuodessa teemme kaveriporukalla retken jonnekin eurooppalaiseen kaupunkiin pitkäksi viikonlopuksi. Tänä syksynä oli (jälleen) vuorossa Amsterdam.

Damissa on aika coolia. Pyöräily ja kanavat ovat jotain ihan ainutlaatuista! Kulmabaarin pöydässä voisi istua vaikka koko päivän ihan vaan seuraamassa kuinka rennosti ja hauskasti pukeutunet, komeat ihmiset polkevat pyöriään. Hollantilaiset ovat komeita. Pitkiä, hyväryhtisiä ja hymyileväisiä. Pyörät ovat tukevia ja käytännöllisiä ja varusteet muuttuvat elämäntilanteen mukaan (yksi lapsi kulkee sarvitelineessä, mutta koko perheen kuskaamiseen tarvitaan peräkärryä ja etukoppaa, sun muuta hökötystä) ja niillä mennään ihan joka paikkaan - ja niitä myös jätetään ihan joka paikkaan. Kypäriä ei näy kellään ja pyöräretkelle ei pueta tuulitakkia tai toppapeppupöksyjä.

Edellisellä kerralla asustimme Lloyd-hotellissa, joka oli juuri silloin avattu ja sitä kovasti hehkutettiin Design-hotellina. Ja olihan se tosi hieno. Ei siis mikään hieno hieno, vaan trendikäs ja hip.

Tämän kerran vierailuun löytyi uusi trendihotelli: De Hallen. Hotelli on tehty vanhoihin ratikkahalleihin ja samassa kompleksissa on ruokahalli (sellainen trendikäs ruokapaikkojen keskittymä, ei torikauppamainen ruokatarvikehalli), elokuvateatteri, kampaajakoulu, pyöräilyyn liittyvä kauppa/korjaamo (tietenkin) tms. yms.

Hotellin sisustus on todella mahtavasti onnistunut tuomaan rennon ja kotoisan tyylin kanavien varsilta hotelliin sisään:

Palvelu oli myös erinomaista ja huone oli toimiva ja kaunis, vaikkakin aika pieni, mutta mitäpä sitä viikonloppumatkalla muuta tarvitsee kuin mukavan sängyn ja toimivan suihkun.

Jugendkaunottarien ranskalaisserkku

Hassu fetissi naisihmisellä: jugendhenkiset tyttöjen kuvat?

Mitäs sitä turhaan salaamaan. Vaikka muuten olen enemmänkin kiinnostunut miehistä ja sisustuksessa minua viehättää yksinkertaisuus ja skandinaavinen muotoilu - vähän kitschillä ja antiikilla maustettuna - olen jostain syystä viehättynyt jugendiin ja erityisesti naisia esittäviin kuviin. Niissä on jotain puhuttelevaa. Värimaailmassa usein on vähän samaa kuin 50-60-lukujen sumuisissa sävyissä: turkoosia, oranssia, juuri oikeaa sinistä ja vihreää.

Vanhastaan kotiimme on jo päässyt kaksi ristipistotyttöä, rennosti tauluhyllylle nojailemaan. Mutta nyt porukoihin on päässyt myös tämä mystinen uusjugendinen ranskalaiskaunotar:

Hän julkeasti otti paikan kiiltävällä lasihyllyllä ihan kodin ytimessä, avokeittiön tiskin päädyssä.

Hankintapäätös oli nopea ja hinta edullinen. Huomasin nimittäin kirpparimyyntiretkellä kaverin tavaroissa tämän aarteen, ja ostin sen lasisella spagettipurkilla.

Roikkalamppu ja sen kaupunkilaisserkku

Roikkalampuissa on eroja. Ainakin hintaeroja: Clas Olsson 15,99 € - Vepsäläinen 169,00 €.

Ihan samasta lampusta ei toki ole kysymys, mutta vähän kyllä pistää mietityttämään mistä maalais- ja kaupunkilaisserkun välinen hintaero (design-lamppu on melko tarkkaan 10 kertaa kalliimpi!) oikein muodostuu.

Oikea vastaus on varmaan brändi?
Vaikka en ole koskaan erityisesti juossut brändien perässä, valitsin kuitenkin omaksi työmaalampukseni Design House Stockholmin Work-valaisimen. Kyllä nyt kelpaa puuhastella avokeittiössä ja nautiskella työn tuloksista tuvan ruudullisessa valossa.

Ostos liittyy päätökseeni hankkia itselleni vuosittain joku kiva - uusi tai vanha - klassikko (voi olla vaikka vain pöytäliina), jota jälkipolvet ehkä osaavat arvostaa. Ja jos eivät osaa, pankoot kiertoon.

Musta roikka on musta siisti.

Kuva lainattu Design House Stockholmin sivuilta.

Ketuttaa

Kiireinen työsyksy on saanut jopa sisustuslehdet pinoutumaan lukemattomina piirongin päälle.
Tänään tartuin pariin päälimmäiseen ja törmäsin (aivan, vasta nyt!) uutiseen Vallilan uusista kankaista, jotka ovat syntyneet - tai oikeastaan ovat vasta syntymässä kevään 2014 mallistoon - Fazer-yhteistyön tuloksena.

Oi miksi, miksi vasta keväällä?
Väriyhdistelmät ovat molemmissa uusissa kankaissa niin jouluisia, että mielelläni olisin nähnyt nämä valikoimassa jo nyt. Kettuset koristaisivat kauniisti meidän joulupöytäämme.

Kuva on lainattu www.vallilankaksio.comin sivulta.

Pitänee kai kaivaa vanha, tuttu marimekon napakettukangas taas esille ja jäädä odottelemaan Vallilan karkkipäivää.

Marja-aronia

Ehkä kaikkein hienoin meidän kotimme tauluista, on tämä pojan ala-asteella taiteilema liitutaideteos.

Koulun tonttia rajasi silloin, ja rajaa edelleen, upea pensasrivistö, joka kesäisin pitää kadun pölyt poissa pienten lasten leikeistä ja keuhkoista. Syksyllä se imaisee vihreytensä juuristoonsa ja pukee nätin syystakin päälleen. Kun talvi lähenee ja takki ohenee, jää oksiin vain mustat, muhkeat marjat, kunnes linnut löytävät ne. Ja kakkivat asfaltit täyteen sinisiä läikkiä.

Marja-aronia on yksi niistä erittäin nopeakasvuisista - ja silti kauniista pensaista - joita mm. Helsingin kaupunki suosii puistoissaan ja istutuksissaan. Se sopii myös kärsimättömän kotitarhurin pihalle. Yllätys yllätys, minulla on useampikin.

Muutaman kerran olen jo kaivellut aroniahillon ja -mehun ohjeet esille, ja suunnitellut ryhtyväni säilömishommiin, mutta linnut ovat kerenneet ensin. Ja kuten olettaa saattaa, laiska ja kärsimätön tarhuri ei myöskään ole maailman innokkain säilöjä, joten linnut ovat oikeastaan tehneet jokavuotisen palveluksen.

Rautakauppalöytö

Oli ihan tavallinen arki-ilta, kun kävimme talon miehen kanssa aikamme kuluksi K-raudassa ostoksilla (kyllä, niin voi pitkässä avioliitossa käydä). Kasssan viereenhän tyypillisesti asetellaan joitain sellaisia pieniä herkkuja, joihin viimeistäänkin lankeaa, jos siihen asti on sattunut pääsemään tyhjin käsin. Yleensä selkärankani taipuu DaCapon kohdalla, mutta nyt oli somistaja- tai joku muu ilkimys - löytänyt vielä paremman houkutuslinnun.

Koto living -lehti se sieltä muiden lehtien joukosta kassapolulla erottui niin selkeästi edukseen, että ihan pakko oli tarttua tyrkkyyn. Ihanan erilainen, sekä päältä että sisältä.

Itsessäni kun ei varsinaisesti ole tuunaajan vikaa, vein lehden arkartelijaäidilleni, mutta selailin kyllä kauniin lehden useampaan kertaan. Niin oli ilo silmälle.

Mammala 100v

Mamman talo on nyt 100 vuotta vanha. Kun talo rakennettiin, mamma ei tietenkään ollut mamma, vaan nuori nainen ja kahden pienen lapsen äiti. Toinen lapsista oli isäni isä.

Mamman elämä ei ollut kovin ruusuista, mutta ei hän tainnut olla ihan ainoa laatuansa noihin aikoihin. Priska-mamma oli syntynyt 1887 ja annettu lapsena huutolaiseksi. Mies löytyi Satakunnasta, talosta jossa mamma oli piikomassa. Yhteinen elämä alkoi anopin nurkissa, mutta jossain vaiheessa saatiin oma - velkainen - palsta, jolle rakennettiin pieni punainen tupa. Elämä oli niukkaa, kaikesta oli pula, mutta niin sitä vaan jotenkin selvittiin vuodesta toiseen - jopa siitä kun mies lähti Ameriikkaan, eikä koskaan lähettänyt matkarahoja muulle perheelle - nuukaillen ja kylänmiehiltä velkaa ottamalla. Todisteena kurjista ajoista on kirjeitä, velkakirjoja, sataan kertaan paikattuja vaatteita jne. Mitään ei silloin maltettu heittää pois. Nurkista on löytynyt satoja pullonkorkkeja, jukurttipurkkeja, muovikasseja ja ties vaikka mitä. Kaikki hyvässä järjestyksessä.

Kun minä olin pieni, oli mamma tooosi vanha, pieni ja käppyräinen. Mammalla oli mieskin, pappa, joka oli aika erikoinen tapaus. Se oli sellainen maan hiljainen, joka oli kai joskus 10-luvun lopulla hevosen kylkiäisenä tullut taloon, kun Amerikkaan jääneen miehen tilalle tarvittiin mies- ja hevosvoimia. Minun muistikuvissani pappa makailee pihasaunan kamarissa puupenkillä, ja käy vain pikaisesti ryystämässä kaffeet tassilta, kun vieraita tulee taloon. Tai taisi se syödä klimppisoppaakin. Ei me muistaakseni hirveän useasti mammalassa käyty, mutta synttäreillä ja jouluna kumminkin.

Mammalan taloa ja tiluksia hoitelee nykyään minun isäni ja äitini - pienet peltopläntit on tosin vuokrattu naapurille. Idylli on täydellinen ja kaikki pakolliset kunnostustyöt on tehty vanhaa vaalien.

Viikonloppuna entiseen mammalaan oli kutsuttu koko suku talon satavuotista historiaa juhlimaan.
Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa...